Tulevaisuutta on yritetty ennustaa ainakin kahvinporoista, sisäelimistä ja druidit kuulemma siitä kuuluisasta kristallipallosta. Itse luotan pikemminkin tilastoihin ja tieteeseen. Vaikka tiedän parhaillaankin tutkimuslaitosten, ministeriöiden ja yritysten luovan mahdollisimman tarkkoja skenaarioitaan, otsani rypistyy hetkeksi oivaltaessani, että täysin luotettavaa kuvaa huomisesta ei pystytä luomaan millään konstilla – erikoisia aikoja eletään. OECD:n ja ETLAn arvioiden mukaan korona-viruksen talouspolittiinen hinta on Suomelle bruttokansantuotteen kutistuminen 2-3 % yhtä yhteiskunnallista sulkukuukautta kohden. Se on paljon se. Inhimillisessä näkökulmassa hintalappua ei voi asettaa. Moni meistä voi sairastua ja arkeen voi kuulua tavallista enemmän kostuneita silmäkulmia, syystä jos toisestakin. Siksi nyt on tärkeämpää kuin koskaan miettiä sitä, mikä ilahduttaa minua ja sitten sitä toista siinä lähellä – mistä saamme hyvää mieltä haastavassa tilanteessa.
Voin auttaa toisia mietittyäni ensin, mikä on oma voimaannuttava happimaskini
Itse olen keväisin kuunnellut keskusteluja puutarhanhoidosta hiukan kaiholla. Himpun verran kateellisenakin olen ihaillut viherpeukaloiden innostuneita suunnitelmia. Ja on tullut huokailtuakin nähdessäni toteutuneita puutarhaunelmia toisten pihoissa. Kun sitten näin ystäväni lähettämissä kuvissa mykistävän kauniin parvekkeen, jonka hän loihti käden käänteessä ja pienellä budjetilla – oivalsin, että ei tämänkään tarvitse olla vaikeaa ja juuri tätä kaipaan nyt! Tyyli on vapaa tässäkin ja vähemmän voi olla enemmän. Ja kyllä – siemen itää ja kasvaa mullassaan vaikka yksiössä – ei siihen tarvita omenapuupuistoa ja valtavia plantaaseja. Kasvun ihmeen seuraaminen on tässä se juttu, joka voi sielua lämmittää. Onni on oikeasti pieniä asioita.
Harvennushommia ja villejä matoja
Tuli mieleen ne lapsuuden puutarhahommat, jotka ei aina menneet ihan putkeen. Olen aina yrittänyt ollut avulias, koska sitä luonteenpiirrettä meillä on aina arvostettu eniten. Hyvistä aikeista huolimatta takaiskujakin on tullut. Muistan harventaneeni ihan pyytämättä osapuilleen kolmivuotiaana tilliä äitiä jäljitellen – vain pikkuisen liian huolellisesti. Yhtäkään tillin alkua ei jäänyt kasvimaalle ”satoa pilaamaan”! Äiti kohautti hartioitaan – ja kylvi uudet tillit. Muistan myös siskon kohdanneen varhain ensimmäisen multasormi-tragediansa. Kun muu talkoopoppoo kylvi perunaa, hän juoksi taaperoikäisen innolla keräämässä kastematoja yhdeksi isoksi huikeaksi kasaksi! Voi sitä harmituksen määrää, kun lihasoppaa syödessämme koko upea kasa oli kadonnut jäljettömiin – kastemadot olivat kömpineet takaisin multaan. Opimme, että takaiskut kuuluu elämään ja luonto on villi, eikä sitä voi aina hallita.
Tänä vuonna tilasin rohkeasti aika satsin pelargonin taimia postimyynnistä, aloin haaveilla omista mansikoista ja jopa valkoisesta pihaportistakin. Voi olla, että kaikki menee mönkään, eikä meidän tontilla pelargonit kuki eikä kypsy mansikan mansikkaa – mutta kumman kiinnostavaa tämä on! Sydänalassa tuntuu hyvältä jo silloin, kun selailen nettiä ja valitsen sopivia multalaatuja – se riittää. Haaveilen päivästä, jolloin kerään lasten kanssa oman maan mansikoita tyhjään viilipurkkiin – samaan tapaan kuin itse sain lapsena tehdä. Se, että emme uskalla, ei johdu siitä, että asiat ovat vaikeita. Asiat ovat vaikeita siksi, että emme uskalla.