Erityisesti nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt, sosiaaliset taidot ovat kehittyneet, vähemmistöjen oikeudet parantuneet ja turvallisuus on lisääntynyt. Silti masennus ja ahdistusoireiden määrä on kasvanut, mielenterveyspalvelut ruuhkautuneet ja psykoterapiassa käy yhä useampi. Onko taustalla arvojen muutos?Meitä ovat tähän asti ohjanneet uskonto, työ ja tiede. Lisäksi erityisesti nuoruuteen on kuulunut tietynlainen kapina – auktoriteettien kyseenalaistaminen. Onko nuorilta – ja aikuisiltakin – kompassi hukassa? Vanhemmat keskimäärin ja arki siinä sivussa ovat kohtuullisen mukavia, väitän. Kapinaa ei enää tarvita ja uskonto, työ ja tiede eivät enää ohjaakaan ajattelua. Onko jossain välissä unohtunut, että elämän ei kuulukaan olla yhtä huvipuistoa. Ikävät elämäntapahtumat ja tunteet kuuluu elämään ja huonoinkin olo menee aikanaan ohi. Ja mikä tärkeintä – eikö ihminen enää koe saavansa rakkautta?
Osaammeko unelmoida ja kiittää?
Väitän, että ihminen kestää todella paljon vastoinkäymisiä, jos kokee elämällään olevan tarkoitus ja tietää että joku rakastaa – Jumala tai ihminen. Tiedätkö sinä, mitkä ovat suurimmat unelmasi? Olisiko hyvä pysähtyä miettimään, mikä elämässä on todella tärkeää? Onko todella tärkeintä vaikkapa se, minkä merkkisellä autolla ajat vai onko joku muu asia sittenkin oleellisempi? Mitä sitä voisi tehdä, että unelmat toteutuvat, pieni askel kerrallaan. Kannattaisiko tehdä lista omista tavoitteista elämässä ja asettaa ne tärkeysjärjestykseen? Tekisinkö huoneentaulun, jotta muistaisin mitä kohti olen menossa? Onko unohdettu, että toisten auttamisesta tulee aina hyvä olo – koska auttaminen on päivänselvästi hyvä teko. Valittaminen tuskin vie eteenpäin vaan pikemminkin taaksepäin – kaikille tulee paha olo. Voisiko valittamisen lopettaa? Voisiko sen sijaan kiittää siitä, mikä on hyvin? Kiittäminen auttaa itseä ja sitä toistakin siinä vieressä huomaaman elämän hyvät puolet. Kiittää kannattaa mahdollisimman usein, koska siitä tulee hyvä mieli ihan joka kerta. Ja todella moni asia on aivan loistavasti. Kahvipöytäkeskustelukin on kovasti toisenlainen, jos jokainen kahvittelija päättää edesmenneen Presidentti Martti Ahtisaaren tavoin: Jos minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, en sano mitään. Ja se kaikkein tärkein – tiedä, että sinua rakastetaan, vaikka joskus sitä on vaikea uskoa.